Ikävä puristaa ja tukehduttaa kauttaaltaan

Ei irroita otettaan
pakkomielle pitää otteessaan
Seuraan elämäsi viivaa
ajattelen sinua aivan liikaa
jatkuvasti
pakonomaisesti
Ruumiin ahdistava ikävä valtaa
puristaa ja tukehduttaa kauttaaltaan

En halunnut tähän tilanteeseen takaisin. En haluaisi olla sekaisin. En osaa enää elää elämää normaalisti. Pakkomielteen omaisesti ajattelen sinua, päivittäin. En halua enää kaivata ja surra. Sinua ei ole. Sinä olet kuollut. Miksi et voi kadota ja kuolla mielestäni. Miksi olen sinun muistosi vankina.

Minusta tuntuu että olen ajanut itseni tähän tilanteeseen. Olen jäänyt jotakuinkin yksin, vaikka minulla on ihmisiä ympärillä en halua puhua niille sinusta jatkuvasti, mutta en osaa muuta kuin ajatella sinua. Sinua kultapieni. Haluan jatkaa elämääni, mutta jotenkin olen aivan voimaton. Haluan elää ilman pakonomaista ajatusta sinusta. Valveilla olo aika on painajaisunta. Yöt on painajaista. En nuku levollista unta. En edes muista milloin olisin viimeksi nukkunut koko yön.

Miksi en pääse irti sinusta, sinun muistosta. Aina tulee jokin asia vastaan joka muistuttaa sinusta. Sinun kuolemasta. Yritän olla ajattelematta sinua, mutta pakonomaisesti tulet mieleeni. Minusta tuntuu että olen heikko, kelvoton, mitätön, kun en pääse irti sinusta ja muistostasi, mutta en voi loputtomasti hokea itsellesi: ”En ajattele sinua, en ajattele sinun kuolemaasi, En ajattele kuinka rakastin sinua..” koska kun yritän olla ajattelematta sinua, ajattelen sinua väkisin.

Haluan irti näistä kahleista, mitkä puristaa, kuristaa, otteessaan pitelelee. Haluan elää omaa elämää. En halua tuhota elämääni. En halua kuolla. En halua tehdä tätä hidasta itsemurhaa elämäntavoillani. En halua käyttää päihteitä. Mutta kemiallinen onnikin on parempaa kuin tuskallisesti riuhtova suru ja ikävä, jatkuva ahdistus.

Minua pelottaa kun olen kiinni sinun muistossa pakonomaisesti niin ihmiset hylkäävät minut, pahanoloni vuoksi, mutta ei tämä pahaolo voi kestää loputtomasti. En voi ajatella sinua jatkuvasti loputtomasti. Ajan myötä ikävä helpottaa ja muuttaa muotaan ja pystyn jatkamaan elämääni, mutta ymmärtävätkö muut sen. En tiedä kestävätkö ihmiset minua, tai oikeastaan suruani. Sitä on kestänyt jo liian pitkään. Aivan liian pitkään olen ollut kiinni sinussa, päästä jo irti.

Väkisin sitä romahtaa aika ajoin kun yritän vältellä ja työntää ajatusta sinun kuolemasta pois. En jaksa enää pidellä näitä kulisseja kasassa, että olisin jo toipunut. En ole. Ja niin kauan kuin yritän vain väkisin torjua jokaista ajatusta sinusta niin kauan tulen romahtamaan aina uudelleen ja uudelleen niin kauan kunnes käsittelen asian pois mielestäni, silti se saattaa joskus tulla mieleeni takaisin, mutta ei niin voimakkaasti, ei niin kokonaisvaltaisena ahdistuksen tunteena.