Hei maailma, mitä kuuluu?

Minulle kuuluu hyvää. Olen oikein oivasti onnellinen. Jos niin voi sanoa. Olen aikalailla balanssissa elämän suhteen. Minulla on suunta. Oikea suunta elämässä. Haaveita. Tavoitteita. Toiveita. Pyrkimyksiä. Yrityksiä. Onnistumisia. Valitettavasti onnistumiseen tarvitaan aina muutama virhe. Täytyy tehdä virheitä että oppii. Eikä voi oppia jos ei tee virheitä, koskaan. Tuskin kukaan voi olla tekemättä virheitä. Ainakin luulen niin. Olen saavuttanut osan unelmistani, mutta onneksi ne eivät koskaan lopu kesken, koska aina tulee tilalle uusia. Haluisin kertoa jotain. Jotain sellaista mistä en tiedä mitään. Minun tunteet. Ne ovat jotenkin solmussa. Nimittäin en tiedä mitä tunnen ja ketä kohtaan ja miksi. Mitä haluaisin tuntea. Mitä haluan elämältä. Mitä vaadin tunteiltani. Olen kiinnostunut jostain mitä ei ole olemassa. Kaipaan jotain mitä en voi koskaan saada. Haaveilen jostain mitä en todennäköisesti koskaan tavoita. Silti elän sen kanssa ja annan sen asian elää minun mukana. Toivon että joku päivä olen siinä mistä olen haaveillut. Se toteutuu. Tiedän myös ettei se toteudu ilman työtä. Ilman ponnisteluja. Ilman uhrauksia. Ilman epäonnistumisia. Ilman pettymyksiä. Haluan niin kovasti saavuttaa sen. Haaveen. Toiveen, joka syö minua sisältä, vaikka se on unelma. Se nakertaa minun voimia hitaasti mutta tuskallisesti. Joskus vain mietin onko sen tavoittelu kaiken menetyksen ja kivun arvoista? Joskus mietin miksi haluan ja toivon sellaista mitä ei ehkä ole, kuin mielikuvissani. Miksi olen rakastunut haaveeseen, mielikuvaan, kuvitelmaan hataraan. Miksi. En tiedä. En tiedä sitä. Silti joku päivä olen onellinen ja saavutan tärkeimmän haaveeni. Tärkeimmän tavoitteeni. Tärkeimmän toiveeni. Uskon niin. Usko on niin voimakas tahto, että sen avulla voi saavuttaa jo paljon.

Minulla on tahto, minulla on niin suuri tahtotila, että mieleni seilaa kuumilla aaloilla kaiken vuoksi. Varsinkin suurimman ja tärkeimmmän tavoittamattoman haaveeni vuoksi. Mieleni lainehtii ja keinuu aaloilla. En pysy aloilla. Mutta haaveestani/haaveistani pidän kiinni ja lujasti kovasti.

Olen myös päätynyt siihen loppu tulokseen, että niin kauan kuin kirjoitan ja pidän itseni kiinni kirjaimissa ei minulta voi varastaa minun luovuttaa, ei mikään, ei onnellisuus ei epäonni, ei masennus minikokeinen eikä masennuksen multihuipentuma, ei vauhdikas mieli, ei mieli maassa, ei mikään. Luovuus on ja pysyy. Niin kauan kuin minulla on mieli. Oma mieli. Omat ajatukset. Olen luova. Ainakin tarpeeksi luova luomaan tekstiä, sanoja, lauseita, kirjaimia toisen perään. Laatu on ja pysyy. Niinhän se myös on että määrä ei korvaa laatua. Siksi on pakko joskus pitää ns. luovia taukoja, jolloin mieli ajattelee mutta ei jätä jälkeensä tekstimuotoisia ajatusjanoja.

Olen tyytyväinen lähes kaikkeen tällä hetkellä. Toivottavasti näin tulee olemaan ja pysymään. Pidän sen yllä. Hyvänmielen tahtotila. Hyvä mieli on parempi kuin kasa karkkia. hih

Ystävällisin terveisin,


K

Luovuus

En ole pitkään pitkään pitkään aikaan kirjoittanut runoja. Minua peloittaa että en enää osaa. En vain osaisi enää. En tunne itseäni luovaksi enää. En jaksa uskoa että kyky kirjoittaa on vain ja pysyy. Miksi en kirjoita? Miksi olen kirjoittamatta? Ehkä olen luovasti laiskistunut sen suhteen. En vain enää jaksa kirjoittaa. Elän sellaista ajanjaksoa mistä ei voi kirjoittaa, ehkä. En tiedä. Mulla on ehkä liian hyvä olo kirjoittamaan. Mitä jos mun elinehto, elämäntapa, voimavara kirjoittaminen lakkaa. Lakkaa olemasta. Enkä kirjoita enää koskaan runoja. Tykkään kyllä tästä hyvästä olosta, mutta haluaisin olla luova. Onko se sen väärti? Olisi pahaolo ja ahdistaa mutta olisi luova? Miksei onnellisuuden kaltaisessa tilassa voi olla luova? Minä en tiedä. En tiedä.

Haluanko edes olla onnellinen?

En ainakaan halua että luovuus pysähtyy, loppuu, kuolee.

En halua.