Miksi keskittyä elämässä
epäolennaiseen? En vain tiedä kuka tai mikä sen määrittää mikä
on olennaista elämässä. Omassa elämässä olennaisinta on
keskittyä selviämiseen. Selviää oman itsensä kanssa huomiseen,
tai vain aamusta iltaan, päivän läpi. Ei tosiaan ole aina helppoa,
mutta kellä oikeesti oliskaan? Tai jos on oikeesti hyvä elämä ja
hyvä olla, miksi aina oletetaan että se on vain kulissia? Mitäs
jos onnellisuus ja hyväolo ei olekaan vain kulissia vaan aidosti
oikeaa elämää. Osaa nauttia ja elää. Olen pohtinut monesti miten
ihmiset osaa elää. Koska minusta tuntuu että en osaa elää.
Vaikka oikeasti, pakkohan mun on osata, enhän muuten olisi täällä.
En olisi tekemässä täällä sitä mistä nautin eli kirjoittamassa
runoja ja tekstejä. En väitä että elämä on merkitsemätöntä,
se ei vain AINA tunnu oikealta, hyvältä ja maailma ei vaikuta
hyvältä paikalta sen vääryyden vuoksi. Silti on vain pakko
keskittyä selviytymiseen ja elämiseen. Sen hyviin puoliin. Niitä
on, vaikka joskus väitän että elämä on merkisemätöntä ja
huonoa. Ei se oikeasti ole niin. Elämä merkitsee ja paljon. Ilman
elämää ei syntyisi runoja. Ilman vaikeuksia ja hankaluuksia ei
syntyisi aihetta kirjoittamiseen, mutta näköjään sitä osaa
kirjoittaa vaikka olisi hyväkin olo ja hyvä vaihe elämästä. En
vain uskalla sitä myöntää että menee hyvin. Tuntuu jos sen
myöntää niin jotenkin joku vain sysää minut maahan. Lannistaa
minua. Jos vihdoin uskaltasi myöntää että on hyvä olla ja menee
hyvin. Rikkoo ne kaavat miten aina tulee menemään ja tähtää
kohti onnea ja onnellisuutta.
