03.01.2014

Aivan sopivasti hyvä olla. Ei ole kovinkaan paha olla paljoakaan. Ei pelkoa, kyllä se paha olo vielä minut saavuttaa, tarttuu kaulasta, kuristaa ja puristaa, henkityksen lamauttaa. Jos joku on varmaa niin ainakin se ettei paha olo ole kokonaan poissa, lopullisesti, ainakaan. Aina se tulee takaisin. Ainakin jollain tasolla.

Suru alkanut jo helpottaa jonkun verran. Kyllä sekin vielä iskee vasten kasvoja kuin hyinen jäinen vesisade. Hetkellisesti.

Kaipaan suunnattomasti, vaikka en ajattele sinua enää joka hetki kyyneileden kera. Rakastan sinua edelleen enemmän kuin ketään muuta. Enemmän kun mitään. En ymmärrä. Kaipaus on jo muuttanut muotoaan. Voin ajatella sinua ilman kyyneleitä.

Aamuyöstä edelleen valveilla
Kaipaus ja suru kintereillä

juoksen pakoon

piiloudun mustaan harsoon

Olen neuvoton sun edessä
Haluatko olla mun vieressä?

En ota sinusta selkoa

Vain menetyksen pelkoa

ja sinua kohtaan loputon rakkaus

sisälläni kaipaus

aikaan, jolloin olit hetken minun

silloin unohdin kaiken kivun

kärsimyksen

ja menetyksen

Olen kädetön

ja jalaton

sinun edessä

olen toimeton

sinun edessä

en tiedä miten tarttuisin kiinni sinuun

kun juokset vain karkuun

irtoat mun otteesta

Rakkaus kuristaa ja puristaa minua kaulasta

En osaa toimia

ilman sinua

Sinä olet jonkun toisen omaa

vaikka ei sua voi kukaan omistaa

olet suojassa alla kuoresi

en minäkään pääse luoksesi.
Silti sinun tulisi tietää että

en ole lakannut rakastamasta sinua

vieläkään.

Ikävä puristaa ja tukehduttaa kauttaaltaan

Ei irroita otettaan
pakkomielle pitää otteessaan
Seuraan elämäsi viivaa
ajattelen sinua aivan liikaa
jatkuvasti
pakonomaisesti
Ruumiin ahdistava ikävä valtaa
puristaa ja tukehduttaa kauttaaltaan

En halunnut tähän tilanteeseen takaisin. En haluaisi olla sekaisin. En osaa enää elää elämää normaalisti. Pakkomielteen omaisesti ajattelen sinua, päivittäin. En halua enää kaivata ja surra. Sinua ei ole. Sinä olet kuollut. Miksi et voi kadota ja kuolla mielestäni. Miksi olen sinun muistosi vankina.

Minusta tuntuu että olen ajanut itseni tähän tilanteeseen. Olen jäänyt jotakuinkin yksin, vaikka minulla on ihmisiä ympärillä en halua puhua niille sinusta jatkuvasti, mutta en osaa muuta kuin ajatella sinua. Sinua kultapieni. Haluan jatkaa elämääni, mutta jotenkin olen aivan voimaton. Haluan elää ilman pakonomaista ajatusta sinusta. Valveilla olo aika on painajaisunta. Yöt on painajaista. En nuku levollista unta. En edes muista milloin olisin viimeksi nukkunut koko yön.

Miksi en pääse irti sinusta, sinun muistosta. Aina tulee jokin asia vastaan joka muistuttaa sinusta. Sinun kuolemasta. Yritän olla ajattelematta sinua, mutta pakonomaisesti tulet mieleeni. Minusta tuntuu että olen heikko, kelvoton, mitätön, kun en pääse irti sinusta ja muistostasi, mutta en voi loputtomasti hokea itsellesi: ”En ajattele sinua, en ajattele sinun kuolemaasi, En ajattele kuinka rakastin sinua..” koska kun yritän olla ajattelematta sinua, ajattelen sinua väkisin.

Haluan irti näistä kahleista, mitkä puristaa, kuristaa, otteessaan pitelelee. Haluan elää omaa elämää. En halua tuhota elämääni. En halua kuolla. En halua tehdä tätä hidasta itsemurhaa elämäntavoillani. En halua käyttää päihteitä. Mutta kemiallinen onnikin on parempaa kuin tuskallisesti riuhtova suru ja ikävä, jatkuva ahdistus.

Minua pelottaa kun olen kiinni sinun muistossa pakonomaisesti niin ihmiset hylkäävät minut, pahanoloni vuoksi, mutta ei tämä pahaolo voi kestää loputtomasti. En voi ajatella sinua jatkuvasti loputtomasti. Ajan myötä ikävä helpottaa ja muuttaa muotaan ja pystyn jatkamaan elämääni, mutta ymmärtävätkö muut sen. En tiedä kestävätkö ihmiset minua, tai oikeastaan suruani. Sitä on kestänyt jo liian pitkään. Aivan liian pitkään olen ollut kiinni sinussa, päästä jo irti.

Väkisin sitä romahtaa aika ajoin kun yritän vältellä ja työntää ajatusta sinun kuolemasta pois. En jaksa enää pidellä näitä kulisseja kasassa, että olisin jo toipunut. En ole. Ja niin kauan kuin yritän vain väkisin torjua jokaista ajatusta sinusta niin kauan tulen romahtamaan aina uudelleen ja uudelleen niin kauan kunnes käsittelen asian pois mielestäni, silti se saattaa joskus tulla mieleeni takaisin, mutta ei niin voimakkaasti, ei niin kokonaisvaltaisena ahdistuksen tunteena.

Perhe

HALOO!

Näin alkuun haluan toivottaa hyvinkin erikoista pääsiäisen aikaa teille kaikille tasapuolisesti! Haluaisin myös kertoa sen että olen kutakuinkin onnellinen, kaikesta huolimatta tai kaiken vuoksi. Minulla on ihana ja rakastava perhe omine pienen pienin säröineen. Olen vasta ymmärtänyt kuinka tärkeitä ja rakkaita perheenjäsenet minulle on. Tietty olen aina tiennyt että ovat minun perhe ja lähimmät, mutta vasta viimeaikoina olen tajunnut kuinka rakastan jokaista perheestäni. Oi, kuinka olenkaan onnellisessa asemassa kun minulla on niin ihanat veljet, huolehtiva äiti ja sydämmellinen mummo, kun monella ei ole edes vanhempia, ei sisaruksia, tai ei perhettä, mutta minulla on ja olen onnellinen siitä. Ehkä nämä tulevat muutokset ovat saaneet minut ymmärtämään perheen tärkeyden. Jotenkin tähän asti olen kuvitellut että ystävät ovat mulle kaikki kaikessa, mutta kyllä se perhekin on onnellisuuden ydin. Ystävätkin ovat tärkeitä, mutta se että oma veli auttaa pyyteetömästi ja haluaa mun parasta on kuitenkin sellanen asia mikä lämmittää mieltä.

Mietin ite olenko kohdellut mun perhettä jotenkin epäoikeudenmukaisesti? Tuntuu pahalta, että ne on auttanut mua mun vaikeina hetkinä ja ollut tukena, mut mitä oon antanut takas? En oo ees käynyt omasta mielestäni moikkaamassa mun veljen lapsia tarpeeks usein, vaikka haluaisin, tottakai. Haluaisin niin paljon olla mukana mun veljien lapsien elämässä ja nähdä niiden kasvun ja kehityksen, olla niille esimerkkinä, mutta onko musta siihen?

Oon alkanut mietiskemään sitä miks ystävät on tähän asti mennyt radikaalisti perheen edelle, no voi johtuu myös siitä kun koen niin ettei jotkut mun perheestä pidä yhteyttä. Niin vaikea itse ottaa yhteyttä, mut silti perhe on perhe ja tärkeä.

Ystävyyssuhteet on valitettavasti niin hauraita ja muuttuvaisia. Ystäviä menee ja tulee uusia. Tuntuu ettei ystävyys kehenkään oo kestänyt kaikkia vaikeuksia, mut perhe ei oo jättänyt mua koskaan, milloinkaan, vaikka mitä olisi tapahtunut. Mut toisaalta, on poikkeuksia että ystävyys on kestänyt vaikka mitkä elämänvaiheet, mut harvassa niitä on. Mut olen kiitollinen niistä ystävistä, jotka ei ole pettänyt eikä jättänyt!

Kiitos ja kuulumisiin, rakkaat ihmiset!