Arvokasta

Heidomoikka ihmiset!

Minä olen tänään viettänyt arvokasta aikaa. Viettänyt arvokasta aikaa ihanien ihmisten parissa. Paras hetki tässä päivässä oli kun vietin aikaa rakkaan isoäitini kanssa. Hän on arvokas ihminen. Minulle oikein tärkeä. Olen myös viettänyt itsekeskeisesti aikaa itseni vuoksi ja takia, nimittäin istuin erään ihmisen kanssa ja keskustelin minun omista asioista ja ensimäistä kertaa kahteen (2) vuoteen itkin hänen edessä. Hänelle. Itkin sitä kuinka tuntui silti että elämä ei kanna. Ei ole tarpeellinen. Kuitenkin kyynelten myötä syntyi helpotus, Helpotuin kun sain itkeä. Minulla oli lupa itkeä. Turvallisessa ympäristössä. Kyynelten jälkeen oloni koheni ja elämä tuntui taas arvokkaalta. Mieleni valtasi hyvänolon tunne. Suunnaton voittojafiilis. Vaikka mitään erityistä voittoa ei ollut tapahtunut, paitsi surun selätys. 

Suru onkin ihmeellinen asia. Mä tunnen suurta surua itseäni kohtaan. Myötätuntoa omasta elämästäni. Siitä kuinka olen saanut epäoikeudenmukaista kohtelua monelta eri taholta elämäni aikana. Siitä kuinka minut on hylätty monelta taholta. Kuinka minulle on tehty pahaa. Kuinka minua on satutettu. Kuinka olen joutunut kärsimään vaikka minkämoista.... vaikka mitä, liikaa. Liikaa on aika vahva sana, mutta en itse miellä asiaa niin että olen kokenut liikaa, vaan että olen ansainnut ne asiat, ja se saa itsenikin tuntemaan myötätuntua minua kohtaan, surua. Se puoli minusta joka arvostaa minua ja puolustaa omia oikeuksiaan sanoo kuiskaten että et ole ansainnut kaikkea pahaa mitä olet joutunut kokemaan, olet arvokas ihana ihminen. Kun taas samaan aikaan se puoli minusta joka ei arvosta minua  huutaa "SINÄ OLET HUONO IHMINEN. Sinä et ole mitään. Olet ansainnut kaiken pahan mitä sinulle on tapahtunut ja tulee tapahtumaan. Et ole arvokas." Niin, kumpaa tässä nyt kuuntelee? Huutavaa osapuolta vai sitä joka kuiskaa? No nuo huudot kaikuvat päässäni. Minun äänelläni. Kuinka voin edes kuulla tuon kuiskauksen? Minun täytyisi vahvistaa sitä kuiskaajan ääntä, saada hänet edes sanomaan asia reippaasti, niin ja saada huutaja hiljenemään tai edes kuiskaamaan. Silloin ehkä olisin armollisempi itselleni ja kuuntelisin sitä joka puhuu hyvää minusta, enkä sitä joka yrittää minut latistaa. 

Loppuviimein, minulla on todella hyvä olo juuri nyt, mutta onko enää huomenna? Jos se huutaja huutaa läpi yön ja saa minut taas lannistumaan. Minä itse lannistan minua, ei kukaan ulkopuolinen, vaan minä itse. Vaikka voisin keskittyä itseni kannustamiseen ja huolehtia itsestäni, niin minä keskityn itseni lannistamiseen. 

Kuitenkin hyvän olon syyt ovat varmisti selvillä itselleni ja muillekin, ainakin niille jotka tätä lukevat. Joten voin keskittyä tästä lähtien olemaan onnellinen ja pitämään kiinni siitä. Kun tiedostan mistä lannistuminen johtuu.

Niin ja sellanen juttu vielä kansalaiset tässä uutta matskua minusta Painovirheen nettisuvuilta! Tsekatkaa se hei halooO!!!!! 

http://www3.jkl.fi/blogit/painovirhe/?p=1273

YEAH! 

ELI TÄMÄN PÄIVÄN SANOMA: Ollaanpa onnellisia koko hovi, hetkinen ja tovi, vaikka lopun ikää eikä meitä lannasta mikää! TRÖÖÖÖÖÖÖT!! Hihihi! <3

with love,

Katariina  

Vahva?

Mun on pakko vuodattaa nämä tunteet pois minusta. Minusta tuntuu että en riitä. En tuu koskaan olemaan mitään. En tuu pärjäämään elämässä - tai taistelussa elämää vastaan. Olen hyvinkin pitkälti onnellinen mutta silti.... silti tuntuu että mun tekstit on huonoja, minä olen huono. En tuu koskaan olemaan mitään. Olen ei mitään. Onko millään mitään merkitystä? Ei mulla ole pahaolo, silti en usko itseeni. En ole itsevarma. En alkuukaan. Kuinka voin olla näin? Mikä mun voimat on vienyt? Kuka musta teki heikon? Olen aina luullut että olen kaikesta huolimatta vahva. Mutta nyt musta tuntuu että se kaikki on vain huijausta, en ole vahva. En tunne itseäni vahvaksi. No jep, kyllähän ihmiset sanoo että osaan kirjoittaa äärimäisen hyvin, annan sanoille merkityksen, mutta minusta tuntuu että mun tekstit on merkitsemättömiä ja turhia. Haluaisin lopettaa kirjoittamisen, mutta se on ainut asia joka pitää minut elossa. Silti en saa enää irti. En irti elämästä, en irti kirjoitamisesta. 

Myönnän sen että tunnen oloni onnelliseksi, silti pahaolo ei katoa. Se on mukana aina. Se valtaa mut aika ajoin. Usein. Harvoin. Sillon tällöin. Toisinaan. Kuitenkin pääsääntöisesti olen onnellinen, miksi sitten pitää olla pahaolo mukana. Kaikessa. Miksei se voi vaan hiipua pois pikku hiljaa, paitsi mistä minä tiedän vaikka se hiipuisikin pois hiljalleen, en vain jaksaisi odottaa. 

Elämä on odottamista. Ajan kulutusta. Kulutettua aikaa. Kuluvaa aikaa.  Haluan niin paljon menestyä, että tuntuu että kompastun omiin kumppareihin. 

Tähän idolini sanoin:

Kesytä minut

Olen yksin

Sinä huomaat tuskin

Kuitenkin tykkään sinusta

Ota kovasti kiinni minusta

Pidä mut jaloilla 

aloilla 

Kesytä minut 

jos vain pystyt.