Mikään, ei mikään tunnu miltään enää. Olen turta ja sekaisin. Olen hukassa taas. En jaksa tehdä mitään. Olen koukussa. Riippuvuudesta toiseen. Ensin päihteet veivät elämän, ruumiin, rahat, ystävät elämänilon ja kaiken mitä oli.

Sitten pakkomielteet.

Eikä mikään tunnu miltään, ei.

Olen uupunut ja väsynyt tähän elämään.

Mietin usein kuinka haluaisin kuolla. Lopettaa tämän surkean elämän, missä ei ole mitään tolkkua. Olen onneton. Enkä edes halua parempaa.

Haluan voida huonosti. Olla yksin. Yksinäinen. En kaipaa ihmisiä.

Olen lopen uupunut. Itsekäs ja tyhmä. Haluanko edes pois tätä pahaa oloa? Se on niin tuttu ja turvallinen. Loputon tuska.

Sisältä päin olen kuollut. Kuin tyhjä ruumis, enkä välitä kuinka tätä ruumista kohdellaan, runnellaan ja pahoinpidellään henkisesti.

Kaipaan sitä tyttöä, jota rakastan vieläkin, mutta hän ei halua olla. Olen yrittänyt unohtaa, mutta se ei onnistu. En vain osaa unohtaa.
Ehkä Jonain päivänä taas aurinko saapuu? Ehkä joku päivä nään taas sateenkaareen. Tai Tapaan enkelin, joka pelastaa. Ottaa kädestä kiinni ja repii minut ylös. Kuilun pohjalta. Ehkäpä niin. Osaisinko itse olla itselleni hyvä? Niin etten tuhoa itseäni. Lopullisesti. Voisin osata. Jos harjoittelen vain tarpeeksi. Hyvä niin!